Nimi; Kivikkoa se on itse kullakin.
Ikäraja; Alussa pienempi, nousee joillain main ehkä K-13;ksi.
Tyyli; Slash [/yaoi], drama, romance... useita [ ? ]
A/N; Jos ketään kiinnostaa tietää idean tämän ilmeisesti juonettomaksi kehittyvän raapustuksen syntymästä, en tiedä sitä itsekään. Jotakin laulua kuunnellessa pidin silmiä kiinni ja mieleeni tuli joitakin erinäisiä kohtauksia. Niinhän se käy minun kohdallani. Aloin - kuten huomaatte - raapustamaan tarinaa näiden mielikuvien ympärille.
Päähahmoina käytän tietenkin omia hahmojani, sekä joitakin muitakin, saas nähdä. Alku on mitä on, nopeasti kirjoitettua sörsseliäkin. Kannattaa varoa lukiessa, en vastaa traumoista.

Eli kyseessä on Cliché-roolipelistä kertova tarina, jossa koirahahmot on muutettu ihmisiksi. Olen hieman muunnellut hahmoja ja näin, mutta toivon ettei ficciä aivan lyttyyn haukuta.

- - - - - - -

Yö oli rauhallinen ja syksyn aikaan viileä. Taivas oli harmaiden pilvien peitossa ja tuuli heilautteli puiden latvoja. Yön äänet olivat kaukaisia ja hiljaisia, mikään ei tuntunut häiritsevän kahden tumman hahmon kulkua. Yksinäinen lyhty valaisi kulkijoiden reittiä, ja aina välillä toinen nykäisi itseään pitemmän pysähtymään, kumartui maahan poimiakseen jotakin mukaansa.

"Vérgiclo, odota. Löysin taas arnikin."
Lyhyempi hahmo kumartui maahan pitkäkasvuisessa heinikossa. Pidempi antoi valoa lyhdyllä, kumartui lähelle toista. Suklaanruskeat silmät käväisivät mustissa, kasvoille levisi virne silmien taas antaessa huomiota kasville. Näppärästi kädet keräsivät osan kukkamykeröistä. Parantaja Rosaria oli opettanut nuorukaisen erottamaan hyvät ja huonot mykeröt, keräämään vain osan jotta kasvin luonnollinen leviäminen ei kärsisi. Suklaasilmäinen nousi ylös ja astui askelen taemmas heilauttaen samalla repun selästään. Sieltä tummatukkainen kaivoi esille rasian, jonka kannessa luki "arnikit", ja tyhjäsi kämmeneltään arnikin kukkamykeröt rasiaan muiden mykeröiden seuraksi. Silmät kääntyivät veljen puoleen.

"Cic, miksi meidän pitää tehdä tätä yömyöhään?"
Vérgicloksi nimetty, pidempi lyhdynkantaja haukotteli makeasti, liioitteli venyttelyllään. Lyhyempi hymähti, puisti päätään.
"Tiedät kyllä, ettemme voi liikkua karasuiden mailla päivänvalossa. Sitä paitsi parantaja Rosaria sanoi, että meidän on hyvä kerätä varastoja ennen kuin talvi tulee. Ja kukaan muu ei suostunut syystä tai toisesta tulemaan mukaan."
Lyhyempi puhui hiljaisemmalla, rauhallisella äänellä. Kasvoilleen kohosi rohkaiseva hymy, käsi kohosi taputtamaan Vérgiclon olkapäätä.
"Jatketaan."

Cic, pidemmin Ciccolato, lähti jatkamaan matkaa veljensä valaistessa reittiä. Ympäröivä hiljaisuus oli normaalia karasuiden mailla, mutta joka tapauksessa se sai kaksikon varuilleen, pälyilemään tuon tuostakin ympärilleen. Kerran jos useamminkin pitkän ajan kuluessa veljekset keräsivät useampiakin arnikin kukkamykeröitä.
"Cicco, lähdetään jo. Ehditään vielä nukkuakin."
Vérgiclo mankui, tarttui veljeään olkapäästä. Ciccolato loi harmistuneen silmäyksen ympärilleen, sitten käteensä jossa oli muutamia kukkamykeröitä, ja viimein nosti katseensa veljeen. Nuorukainen puri huulta, huoahti ja heilautti alistuneesti repun selästään. Ehkä tosiaan olisi hyvä palata kylälle ja nukkua jonkin aikaa ennen aamunkoittoa.

Pitkän aikaa veljekset kulkivat jälkiään takaisin. Useasti olisi Ciccolato halunnut jäämään noukkimaan arnikin mykeröitä, joita ei ollut aikaisemmin huomannut, mutta veljen uhkaavan nopeasti loittoneva selkä ja turvallinen valoläikkä pimeän keskellä patistivat nuorukaisen uudelleen liikkeelle, juoksemaan tärkeän henkilön kiinni. Suklaiset silmät kohosivat itseään useita senttimetrejä korkeamman veljen silmiin. Tältä herui rohkaiseva hymy, ennen kuin katse kiinnittyi ympäristöön. Ciccolato ymmärsi. Veli tunsi olevansa pienemmästään vastuussa, vaikka Cic ei tähän kelvollista syytä löytänytkään. Hehän olivat loppujen lopuksi saman ikäisiäkin, kaksosia. Missä siis vika? Nuorukainen hymähti huolestuneena, kohautti kulmiaan. Ei kannattaisi ajatella moisia.

Aika kului jälkiä palatessa, ja viimein olivat veljekset päässeet aukealta alueelta, saapuneet pinta-alaltaan pieneen punapuumetsään. Yö oli jo vaihtunut aamuyöksi, taivaanranta idässä oli alkanut värjääntyä. Vérgiclo käänsi päätään veljen puoleen.
"Ollaanko kohta jo särkällä?"
"Ihan kohta. Ei ole pitkä matka enää."
Ciccolato hymyili veljelleen, joka nyökkäsi luottavaisena. Mustasilmä uskoi veljensä tuntevan alueet paremmin, olihan tuo parantaja Rosarian mukana ollut lääkekasveja hakiessaan. Ciccolato tiesi myös veljensä luottavan itseensä, se näkyi jo tämän pelkästä olemuksestaan. Vaikka mustasilmä ei sitä koskaan kertonut, arveli pitkätukkaisempi Ciccolato tuon jokseenkin häpeävän luottamuksensa julkistamista. Ajatus sinänsä sai nuoren miehenalun hymyilemään. Muisto kerrasta, jolloin oli Suklaasilmä veljeltään tätä kysynytkin, sai pienen hymyn levenemään. Vérgiclo oli vain mutissut jotakin epäselvää, näytellyt taitavasti haukotuksen ja painunut pahoitellen nukkumaan.

Varoittamatta taivas repesi ja syöksi raivolla sadekuuron nuorukaisten niskaan. Vérgiclo suojasi parhaansa mukaan lyhtyä kaksikon rientäessä eteenpäin punapuiden ohitse. Jättiläismäiset rungot peittivät näkyvyyden taitavasti, eivätkä kaksoset huomanneet muutamaa tummaa hahmoa hieman loitommalla. Vähitellen punapuiden sijaan alkoi kasvaa tavallisia mäntyjä, ja jonkin ajan kuluttua maisema karuuntui hiljakseen. Ciccolato huoahti helpotuksesta ja katsoi virnistäen veljeensä. Pian oltaisiin omien joukossa. Pojat eivät tohtineet hidastaa kulkuaan vaan hölkkäsivät ripeää tahtia eteenpäin. Vérgiclo sammutti lyhdyn ja tunki sen pieneen pussukkaan selässään. Tästä miehenalut pärjäisivät ilman valoakin.

Mustat silmät kohtasivat suklaiset, huulilleen kohosi tyytyväinen hymy. Pitkätukkainen vastasi virneeseen, hidasti kuitenkin hämillään vauhtiaan.
"Kuuletko? Askelia..."
Vérgiclo vetäisi terävästi henkeä, tempaisi pikkuveljenä pitämänsä tummatukan taas liikkeelle.
"Varmasti korppeja. Juokse nyt!"
Ciccolato irvisti ja kiri vauhtiaan. Joku takana, kauempana, karjaisi. Kotiin olisi niin lyhyt matka, mutta nuorukainen tunsi jalkojensa muuttuvan hyytelöksi.
"Vérg.. auta.."
Reppu pomppi selässään, hengityksensä kulki käheinä nykäyksinä. Mustasilmä tarrasi tiukasti veljeään kädestä, lähti johdattamaan tätä halki pimeän alueen. Hiekka rahisi jalkojen alla tummatukkaisten juostessa eteenpäin. Päättäväinen ilme oli levinnyt Vérgiclon kasvoille tämän kiskoessa pienempää jäljessään. Isänsä alaisuudessa kouluttautumisessa ei ollut lainkaan huonoja puolia. Juuri nyt nuori tarmonpesä tunsi kiitollisuutta tämän taisteluharjoituksia ja kunnontreenauksia kohtaan; niiden ansiosta oli mustasilmäisen kestävyys huomattavasti parantunut.

Ciccolato irvisteli veljensä takana. Tämän lämmin käsi oli tiukasti puristunut omansa ympärille, sormet limittyneet kuin eivät koskaan aikoisi luopua tästä kosketuksesta. Suklaasilmä tunsi palleansa halkeavan, siihen koski mielettömästi ja lihakset tuntuivat kramppaavan. Miehenalku tiesi kuitenkin, että jos tämä ei jaksaisi enempää, veli päästäisi korpit kimppuunsa vasta kuolleen ruumiinsa ylitse. Ajatus sai suklaasilmän epätoivosta laajenneet silmät kyyneliin, tuo yritti pyyhkiä niitä juostessaan rakkaimman henkilön vierellä, jonka tiesi. Pitkätukkainen köhi kurkkuaan, yritti selvittää epämiellyttävää tunnetta saadakseen paremmin henkeä. Ei nuorukainen voisi luovuttaa, muuten molemmat menehtyisivät, se olisi varmaa. Suklaasilmäinen pinnisti lihaksiaan ja yritti kivettää mieltään kuten oli kuullut Vérgiclon matkivan isänsä neuvoja. Askellus lähti reippaammin eteenpäin, ja vaikka henki kulkikin vastaan taistellen ja jalat tahtoivat lopettaa liikesarjan, huomasi nuorukainen saavuttaneensa veljensä, päässeensä tämän rinnalle.

Kauempana häämötti kirkkaita pisteitä. Vérgiclo huomasi ne ensimmäisenä, sitten Ciccolato. Takaa-ajajien askelet tuntuivat upottaneen nuorukaiset niin paon syövereihin, etteivät nuo heti saaneet ajatuksiaan toimimaan kunnolla. Vasta, kun pisteet liikkuivat ja tulivat lähemmäksi, Vérgiclo tunsi voitonriemua.
"Isä..!"
Nuorukaisten katseet kohtasivat, ja vaikka molempien silmistä kuvastui kauhu, oli niissä myös vapauden huumaa ja voitonriemua. Lisää päättäväisyyttä nuo saivat kiskottua kiven kolosesta, ja epätoivoisesti puuskuttava Ciccolato pyrki keräämään vielä viimeisiäkin tahdonrippeitään pitääkseen lihaksensa hallinnassaan.
"Apua!"
Vérgiclo huusi niin lujaa kuin kykeni. Irvistys levisi tuon kasvoille, ja Ciccolato saattoi vain katsoa vierestä, kuinka veli keräsi voimiaan huutaakseen uudelleen.
"Apua!"
Ciccolato vilkaisi taakseen, yritti hengittää askeliensa tahtiin. Kolmannella huudolla tuo yhtyi veljensä ääneen, huusi niin lujaa kuin saattoi. Huuto hiljeni pihinäksi, ote veljen kädestä liusui. Vérgiclo yritti kiskoa Suklaasilmää eteenpäin, mutta veli luhistui pitkin pittuuttaan maahan, jäi huohottaen paikoilleen. Kyynelet puhkesivat vuotamaan samalla kun Vérgiclo laskeutui veljensä ylle suojellakseen tätä hengellään. Hengityksensä kulki kiivain nykäisyin takaa-ajajien tummien hahmojen viimein erottuessa aamuhämärässä.
"Suojelen sinua."

- - - - - -

Se olikin lyhyt aloitus, mutta kommenttia saa aina laittaa. Innostuksen mukaan kirjoitan lisää, mutta en laita jatkoa jos ei kiinnostuneita lukijoita ole. Sehän olisi oikeastaan aikalailla turhauttavaakin. Rakentavaa palautettakin saa antaa, en minä pure. 8 )

Nuaah. Tuossa on vain ykkösosa. ;D Mut se ei haittaa, koska minulla on sivu missä on tähän mennessä kirjoitetut osasi. u__u <3

Mutta tiiätsä mitä. 8 ) Olen iloinen, että teit tämmöisen, varsinkin jossa Vér on päähenkilö Cicon kanssa. Ne on niin ylinameja. Kiitos rakas <3

Hähä <´DD Ilkeästi jätin kakkososan vielä pois, laitan sen sitten kolmosen kanssa.

Ahwnn, odotahan vain, mitä tapahtunee `8) Tulet vielä vinkumaan.....

Vinguin jo ykkösosassa. >8)

Ääh, ei antanut muokata ensimmäiseen viestiin, valitti liian pitkästä viestistä v___v Näin siis, ja osa kaksi;;

- - - - - -

Sade putosi piinaavana myrskynä suoraan Vérgiclon ylle, lankesi tämän jalkojen juureen ja toimi räjähtävänä puolustuksena korppeja kohtaan. Ciccolato oli käpertynyt pieneksi yrittäen tasata hengitystään. Pallea tuntui räjähtävän kuin pahemman iskun jäljiltä. Vatsansa kouristeli ikävästi ja sai tummatukan haukkomaan henkeään. Silmänsä olivat levällään, tuijottivat siinä vieressä seisovaa Vérgicloa maan tasalta. Hitaasti, voi, liian hitaasti piirittivät korpit kaksikon, kuin nauttien tilanteesta. Liian hitaasti lähestyivät myös lyhtyjen turvalliset valot. Ciccolaton katsoessa niitä ei oikeastaan näkynyt, mutta maata vasten tuntuivat hiljaiset askelet, josta lähestyivät nopeasti ja äänettömästi.
"Perhanan kakarat! Ette mahda olla karasusta kun noin loikitte pakoon kuin pahaiset pupujussit."
Ääni suoraan Vérgiclon edestä ilkkui. Poika seisoi värähtämättä paikallaan, vaikka maassa kyhjöttävä veli purikin huultaan ollakseen inahtamatta pelosta. Silmänsä eivät nähneet muuta kuin suuren, jykevän hahmon. Ympärille levittäytyneet tummat hahmot olivat myös jänteikkäitä ja vahvan näköisiä. Mustasilmäinen pysytteli uhmakkaasti veljensä yläpuolella, kohotti leukaansa.
"Ja mitäköhän te saastat meidän maillamme mahdoitte tehdä?"
Ääni jyrähti uudemman kerran, nyt lähempää. Vérgiclo puri huultaan, irvisti. Jos tuo aikoisi käydä kaksosten kimppuun, kohtaisi varmasti täyden vastarinnan.

Äkkiä ympäriltä kuului karjahtelua, töminää ja ääntä, joka ei voinut olla mistään muusta peräisin kuin veitsenterän vihlaisusta lihan lävitse. Samassa joku kaatoi Vérgiclon maahan. Ciccolato älähti pelästyneenä, kompuroi puolustamaan veljeään. Mustasilmä kiskoikin tämän ylös ja johdatti kauemmas taistelun tiimellyksestä.
"Cic, oletko ehjä?"
"Vé-vérgiclo...."
Suklaasilmän ääni tärisi, hengityksensä ei vielä kulkenut edes hengästyneen tasolla vaan oli epätasaista ja nykivää. Mustasilmä kohotti kädensä veljen olkapäälle, puhalsi pidemmän kiehkuran omilta kasvoiltaan.
"Cic, meidän pitää mennä. Isä käski. Ylivoimaa ei ole ja voitto on käytännössä meidän. Tule."
Mustasilmä nykäisi hellästi veljensä kädestä, ja tämä otti haparoivan askelen, sitten toisen. Hetken kuluttua kaksikko oli kadonnut pimeään, kylmään sateeseen kohti omaa kyläänsä.

Vérgiclo piti yhä kylään saavuttaessa veljeään kädestä kiinni, johdatti tätä pitkin autioita katuja eteenpäin. Ciccolato huomasi edessä tutun rakennuksen ja huoahti. Sade oli kastellut veljekset läpikotaisin, ja suklaasilmäisen palleaan oli alkanut viimeisen etapin aikana koskea entistä enemmän.
"Parantaja Rosaria, oletko täällä?"
Vérgiclo huhusi jo hyvän matkan päästä. Edessä olevan mökin sisältä kuului ääniä ja oven avasi punatukkainen Rosaria, joka ei paljoa veljeksiä vanhempi ollut.
"Ciccolato? Vérgiclo? Tulkaa sisälle sieltä sateesta, nopeasti, nopeasti."
Mustasilmä ohjasi veljensä varovasti sisälle, vilkaisi ympärilleen pienessä tönössä. Vaatimaton vuode sijaitsi lähellä tulisijaa, suuren osan seinistä olivat peittäneet suuret määrät erilaisia yrttikokoelmia ja -kirjoja. Ciccolato istahti vuoteelle, niiskaisi. Parantaja Rosaria hymyili pienesti ja katosi hetkeksi ulos vesisateeseen hakemaan vettä. Vérgiclo nosti hellästi repun veljensä selästä ja auttoi tämän yltä märän takin ja housut, haki sitten tämän huoneesta viltin, jonka kietoi Suklaasilmän ympärille. Pidempi laskeutui polvilleen veljen eteen, katsoi tätä silmiin.
"Olet turvassa nyt. Isä ja muut pärjäävät kyllä. Eihän sinun ole kylmä? Höpsö, olet aivan shokissa. Tarvitsisit hieman koulutusta parantajanoppiesi lomassa."
Mustasilmä hymyili tutulla, turvallisella hymyllään veljelleen, jonka suupielet kaartuivat väkisinkin ylöspäin. Vérgiclo hieroi veljensä reisiä saadakseen veren kiertämään niissä paremmin, hellästi nyhjäisi tätä poskesta.

Parantaja Rosaria saapui sisälle kantaen käsissään täyttä sangollista vettä. Vérgiclo katsoi Ciccolaton kanssa vierestä, kuinka tämä kaatoi vettä pannuun ja laittoi sen lämpiämään iloisen valkean ylle. Punaiset hiuksensa olivat kastuneet, ja nyt naisen alku ripusti takkiaan kuivumaan. Ciccolato nikotteli vetäessään henkeä, ja Vérgiclo kääntyi tämän puoleen taputtaen hellästi olkapäähän. Nuorukainen istahti veljensä viereen, kietoi kätensä tämän olkapäille.
"Onhan hän kunnossa?"
Rosaria kysyi huolestuneena, silmäili laajaa yrttivalikoimaansa.
"On, hänellä on vain shokki. Se menee kyllä ohitse."
Mustasilmäinen sanoi parantajalle katsoen tätä silmiin, kohautti pienesti olkiaan ja nojautui seinää vasten piirrellen sormenpäällään kuvioita Ciccolaton selkään. Suklaasilmä niiskautti nenäänsä ja puisti päätään.
"Äh, ei minua mikään vaivaa", hän sanoi värisevällä äänellä, käänsi päänsä veljensä puoleen. Vérgiclo hymyili pienesti, kohotti toista kulmaansa. Jos veli niin sanoi..

Jonkin ajan kuluttua vesi kiehui iloisesti ja roiskui liekeille. Vérgiclo seurasi kiinnostuneena Rosarian työtä tämän kaataessa kiehuvaa vettä kahteen teemukiin, joihin lisäsi hyppysellisen toista ja hyppysellisen tätä yrttiä. Punatukkainen kauhoi pienellä lusikalla enimmät kuivat lehdet pois ja ojensi tummanvihertävät juomat pojille. Ciccolato otti mukin empimättä vastaan, puhalteli juomaa hetkisen ja joi sitten kaiken kerralla, välittämättä laisinkaan lehtien rippeistä. Vérgiclo sen sijaankatslei pitkänkin aikaa oudon väristä teetä, ja kun uskaltautui maistamaan, poltti kielensä. Nuorukainen ihmetteli, kuinka veli oli kyennyt juomaan kaiken kerralla, jäähdyttelemättä juomaa paljoa. Ehkä siihen tarvittiin erityisiä kykyjä. Vaan viimein uskaltautui Vérgiclokin kumoamaan kuuman juoman kurkkuunsa. Rosaria otti hymyillen mukin nuorukaisen kädestä ja asetti sen toisen viereen pöydälle odottamaan huuhtelua.
"Teidän on parasta mennä nukkumaan. Yrtit vaikuttavat pian. Aamulla olette paremmassa kunnossa, uskokaa pois. Nukkukaa siellä Ciccolaton huoneessa."
Rosaria hymyili pojille näiden painuessa perä jälkeen Ciccon pieneen huoneeseen.

Vérgiclo vetäisi märät vaatteet yltään, heitti ne tuolin selkänojalle ja potki kengät jalastaan Ciccon käytyä pitkäkseen lämpimien vällyjen väliin. Huone oli kotoisan pieni yhden henkilön asua, mutta Vérgiclo ihmetteli, kuinka hänkin mahtuisi nukkumaan. Päätään raapien nuorukainen nosti peittoa Ciccolaton yltä ja kömpi tämän viereen. Suklaasilmä puhahti unisesti tuntiessaan veljensä kehon omaansa vasten. Pitkätukkaisen huulille kohosi tyytyväinen hymy, eikä kestänyt kauaakaan, kun molemmat olivat unten autuailla mailla.


Aamulla Rosaria herätti pojat anivarhain koputtamalla terävästi oveen. Ciccolato mumisi närkästyneenä ja venytteli raukeasti lainkaan muistamatta, että Vérgiclo nukkui vieressään (ja muuten oli pahemmin aamu-uninen kuin veljensä). Mustasilmäinen heilahti vääjäämättä kohti pudotusta sängynlaidan ylitse, ja rysähti kovaäänisesti lattialle. Ciccolaton unenrippeet karisivat, ja Rosaria avasi säikähtäneenä oven.
"Mitä nyt? Eihän kukaan loukkaantunut? Te kaksi sitten olette ammattilaisia..."
Ciccolato virnisti hämillään katsoessaan Vérgicloa. Toinen räpiköi vapaaksi peitostaan ja silmät puoliummessa ja uhkaavasti huojuen ryömi loitommas tuosta harmaasta, lämpimästä peitteestä, joka niin kavalasti oli kimppuunsa hyökännyt.
"Vergi, herää jo", Suklaasilmä totesi nauraen. Veljen pää oli uhkaavasti nuokahtanut, joten nuorukainen kömpi sängyn päätyyn kurkottaen herättelemään mustasilmää. Vérgiclo raotti silmäänsä veljen töniessä olkapäähän, haukotteli. Ciccolato könysi alas sängystä ja konttasi veljensä luo. Virnistys tuon kasvoilla leveni nuorukaisen ravistaessa toista olkapäistä.
"On aamu ja aikainen herätys, Vérgi!" nuorukainen naurahti, kohottautui seisomaan ojentaen kätensä veljelleen. Rosaria palasi takaisin suuremman huoneen puolelle, mutta jätti oven auki jos herättelemisessä olisi vaikeuksia. Vastustelematta veli kuitenkin tarttui Ciccon käteen ja nousi ylös.
Unenpöpperöisinä pojat tallustelivat keittiöön ja sananmukaisesti olivat kuin kotonaan. Rosaria hymyili, kaivoi esiin leipää ja muita tarpeita, joita oli pienessä puutarhassaan kasvattanut. Osa täytyi kuitenkin aina hankkia Akimoto-kaupungista, ei siitä yli eikä ympäri pääsisi.
"Istukaa siihen vain, laitan vähän aamiaista."
Ciccolato istuutui veljensä kera Rosarian nuhjuiselle pedille, veti polvensa rintaa vasten ja nojasi seinään. Vérgiclo haukotteli uudemman kerran, varsin leveästi ja näyttelijänlahjojaan hyväksi käyttäen. Ciccolato tönäisi kaksostaan kylkeen saaden osakseen harmistuneen vilkaisun. Kun pojat saivat mutua rinnan alle ja kupilliset lämmintä juomaa päälle, olo oli hyvä ja kylläinen.
"Pukekaahan päällenne ja menkää ulos. Ilma on hieno, eikä täällä mökinrähjässä kannata koko päiväänsä viettää", parantaja Rosaria sanoi hätistäen pojat pukemaan ylleen. Neiti jäi huuhtomaan astioita, ja eikä aikaakaan kun kaksi keskenkasvuista nuorukaista rynnistivät toisiaan kiusoitellen pihalle auringonpaisteeseen.

- - - - - - -

Lyhyt tämäkin, muttei voi mitään 8)

Joten tässä sitten kolmas;;

- - - - - - - - - -

Ovesta ulos riennettyään ja sen suljettuaan pojat olivat törmätä tummaan hahmoon. Ciccolato älähti yllättyneenä, vaistomaisesti painautui likelle veljeään. Kun aivot kontrolloituivat jälleen hallintaansa, oivalsi nuorukainen tumman hahmon olevan Réglisse. Suklaasilmä ei kuitenkaan väistynyt siitä missä oli, katseli uteliaasti isäänsä.
"Mahdoitte säikähtää eilen illalla aika pahasti, vai?" mies puhui rennolla, ystävällisellä äänellä. Ciccolato ja Vérgiclo vaihtoivat katseen, räpäyttäen silmiään vilkuilivat jälleen mustatukkaista. Isä oli vielä Vérgicloakin korkeampi, tanakkarakenteinen ja lihaksikas. Vérgiclo päätti ryhtyä puhemieheksi veljen seistessä hiljaa paikoillaan.
"Ehkä. Ciccolato oli illalla aika hysteerinen, mutta se meni parantaja Rosarian avustuksella ohitse", nuorukainen lausui. Hän kohotti pienesti kulmaansa ja vilkaisi jälleen Suklaasilmään päin. Pikkuveljellä, kuten Vérgiclo tapasi kokoerojensa tähden ajatella, mahtoi olla silloin yhteen ottavien korppejen ja tenshejen keskellä aika rankkaa, ainakin illanvietosta päätellen. Réglisse nyökkäsi, sipaisi ahavoituneella, vasemmalla kädellään hikisiä hiuskiehkuroita silmiltään. Tummanruskeat silmät keskellä ruskettuneiden, pienten arpien peitossa olevien kasvojen olivat siristyneet auringon valosta.
"Jos olitte yrttejä keräämässä, kannattaa antaa ne parantaja Rosarialle. Niillä oli aika kova hinta", Salmiakki totesi, hymyili kohteliaasti. Hän raaputti hetkisen oikean käsivarren ympärille kiedotun koiran kaulapannan alta, nyökkäsi sitten hyvästiksi. Tummiin vaatteisiin pukeutunut mies jätti pojat kuin nallit kalliolle ja harppoi loitommas vihellellen iloisesti. Ciccolaton katse seurasi miestä niin kauan, kunnes tämä kättään huiskauttaen katosi kulmasta.

"Odotahan hetki täällä, jooko?" Suklaasilmä hymyili veljelleen ja painui Rosarian mökkiin jättäen oven kuitenkin auki. Nuorukainen kysyi neidiltä, oliko tämä jo saanut yrtit joita kaksikko oli ollut hakemassa.
"En. Jos reppuasi etsit, laitoin sen huoneeseesi nukkuessasi."
Ciccolato kuului menevänsä huoneeseensa, sitten kuului kankaan kahinaa.
"Tässä. Isä sanoi, että ne pitäisi antaa sinulle", Suklaasilmä ojensi opettajattarelleen rasian, johon oli arnikin kukkamykiöitä kerännyt. Sen jälkeen nuorukainen karkasi ulos, sulki nopeasti oven jäljessään. Hetken aikaa katsottuaan veljensä virnuileviin kasvoihin Suklaasilmäkin lankesi nauramaan, puisteli hiljaa päätään. Pidempi kaksosista lähti kävelemään poispäin, vilkuillen taakseen. Ciccolato juoksi veljensä kiinni, katsahti vielä olkansa ylitse Rosarian mökkiä ennen kuin kaksoset suuntasivat kulkunsa Tenshien maille.

Kaksi keskenkasvuista tenshiläistä hölkkäsi rivakkaa vauhtia eteenpäin heinikon ylitse. Metsänrajaa pitkinhän nuo etenivät, hidastivat viimein vauhtiaan. Ciccolato puuskutti hiljaa, pysähtyi hetkeksi vetämään henkeä. Veljensä rintakehä kohoili vain hieman verrattuna lyhyemmän hengästymiseen.
"Älä virnuile, Verg. Tiedät että en ole huippukunnossa", Ciccolato mutisi veljelleen, naurahti itsekin. Suklaiset silmät kohtasivat veljensä mustat. Vaikka lyhyempi tiesikin, että Vérgiclon silmistä eivät ainakaan vieraammat henkilöt löytäneet tunteita, hän huomasi niiden olevan tavallista rauhallisemmat, ehkä lempeätkin.
"Joo joo, pöslö."
"Siis mitä?"
"Ei mitään. Tule jo, jos haluat että päästään vielä tänään takaisin kyläänkin", Vérgiclo virnisti ja viittoi kädellään kääntyessään takaisin kulkusuuntaan. Ciccolato katsoi hetken veljensä perään, ennen kuin päätään puistellen kuroi välimatkan kiinni.

Kaksikko jatkoi matkaansa kinastellen päivänselvistä, pienistä asioista kuin eivät parempaa tekemistä matkan kuluksi olisi keksineet. Vérgiclo johdatti veljeään eteenpäin, pujahti puiden ja pensaiden muodostamaan pieneen rakoseen. Ciccolato seurasi uteliaana perässä, astui veljensä jalanjälkiin kumartuen väistämään oksien kiperiä iskuja. Vérgiclo käänsi päätään virnistäen veljelleen, suoristautui pensaikkojen jälkeen. Ciccolato antoi katseensa vaeltaa ympäristössä. Mäntyjen ja koivujen ja kuusten – sekä joidenkin muiden puulajien – muodostama metsä ympäröi kaksosia, eikä Ciccolato voinut olla henkäisemättä.
Näkymä oli kieltämättä kaunis, häkellyttäväkin. Auringonvalo ei enää yltänyt suoraan puiden oksien lävitse maankamaralle, vaan siivilöityi raitoina. Metsässä oli hämärää, maassa kasvavat pienet mättäät olivat täynnänsä syksyn kypsyttämiä marjoja. Ciccolato katsoi veljeensä, joka virnuili lyhyemmälleen. Suklaasilmä kurtisti kulmiaan, virnisti ja tönäisi mustasilmäistä. Kehtasikin virnistellä!

Vérgiclo horjahti hieman taemmas pienemmän töytäisystä, selkänsä osui puuta vasten. Virne laskeutui hymyksi, ja nuorukainen lähti johdattelemaan veljeään eteenpäin.
”Tulen aina tänne kun haluan olla yksin. Täällä on niin kaunista ja rauhallista, eivätkä eläimetkään aina tunnu pelkäävän”, mustasilmä selitti astellessaan sammalmättäiden ylitse pientä, hennosti tamppautunutta poluntapaista pitkin. Mustasilmäinen hengitti syvään ja rauhallisesti. Ah, kuinka mukavaa täällä olikin. Ja veli tuntui olevan aivan samaa mieltä. Kaikki tuntui menevän täydellisesti, kuin maailmassa ei pahaa olisikaan. Vérgiclo sulki silmänsä kävellessään tuttua polkua pitkin, hymyili. Ilma oli raikas ja metsäinen, tuoksui hieman mädäntyville sienille.

Nuorukainen pysähtyi lopulta avattuaan silmänsä. Metsä oli tihennyt ja puitten oksat kasvoivat rehevästi polulle. Pojat kumartuivat väistellessään oksia. Suklaasilmä asteli varovaisesti pidemmän jäljessä, vaan kun tämä äkkiä pysähtyi, oli hän törmätä tähän. Lyhyempi oli huomauttaa asiasta, kun huomasikin veljensä viittovan häntä olemaan hiljaa ja kumartumaan maahan. Ciccolato kumartui hämillään maankamaran puoleen, vilkaisi veljeensä. Tämä oli kyykistynyt, tuijotti tiiviisti eteenpäin kuusenoksien takaa. Suklaasilmä käänsi katsettaan, näki jokusten metrien, ehkä yli kymmenenkin, päässä kaksi ihmistä. Nuorukainen nielaisi tunnistaessaan tutun naisen. Tämän valkeat, puolipitkät hiukset oltiin kietaistu nopealle poninhännälle ja korviin pujotetut, että nilkkojen ja ranteiden ympärille sidotut nauhat heilahtelivat hiljakseen. Nainen oli peruuttanut hämillään puuta vasten, ja vajaan kolmen metrin päässä seisoi uhkaava, syvän mustan hiuspehkon omistava mies. Tuon hartiat olivat leveät ja ihonsa ruskettunut. Oikeassa käsivarressa oli neljä selkeästi näkyvää arpea, ja risaisten vaatteiden päällä lepäsi kultainen kaulakoru.

Mies oli puoliksi selin poikiin päin, ei huomannut näitä toisin kuin Hanyjo, joka silmäili varuillaan kaksikkoa. Vérgiclo ponnahti ylös ja käveli muutaman askelen eteenpäin. Ciccolato seurasi veljensä esimerkkiä, tuijotti kulmat kurtussa arpikättä. Tämän metsänvirheät silmät olivat vihoissaan kääntyneet poikiin, kasvoille levisi ruma virnistys. Nyt paljastui, että tuon vasempaan korvaan oltiin pujotettu neljä hopeista ja yksi kultainen korvakoru. Vérgiclo kröhäisi kurkkuaan.
”Anteeksi vain, herra, mutta ei anna kovin tenshimäistä vaikutelmaa ahdistellessa meidän laumamme jäseniä. Pyytäisin teitä poistumaan mailtamme pikimmiten, etten joudu kutsumaan apujoukkoja paikalle”, mustasilmä sanoi tuimasti, kurtisti entisestään kulmiaan. Mustatukkainen naurahti välinpitämättömästi, asetti kätensä lanteilleen.
”Mitä tuollainen pieni rääpäle minua on estämään? Minä saan kulkea missä tahdon, tiedä se”, mies tokaisi kylmästi, inhottava virnistyksensä leveni entisestään. Ciccolatoa kylmäsi. Hänen kätensä oli laskeutunut lähelle lannetta, valmiina vetäisemään toisen puukoista käteensä.

Valkotukkainen nainen näytti siltä, kuin olisi minä hetkenä hyvänsä voinut pujahtaa veljesten taakse suojaan, pois tuon inhottavan miehen läheltä.
”Ah, niin. Saanen esitellä itseni. Olen Brown Craud”, mies lausui kylmällä äänellään, heilautti hieman päätään niin, että sai mustan hiustupon silmiltään. Vérgiclo hymähti äkämystyneenä.
”Luuletko, että meitä kiinnostaa tietää nimenne? Haluamme vain, että poistutte mailtamme”, nuorukainen puhui rauhallisella, aikuismaisella äänellä. Mustat silmät olivat vääntäytyneet viiruiksi, veli oli ottanut askelen lähemmäs lyhyempää valmiina nappaamaan puukon tämän vyöltä. Suurikokoisen miehen kylmä virne muuttui karmivaksi irvistykseksi.
”Hah, luuletteko te rääpäleet, että voitte käskytellä minua?” mies ärähti, otti raskaan askelen poikia kohti. Metsänvihreät silmät olivat siristyneet, suupielet olivat vetäytyneet paljastaen teräviksi hiotut kulmahampaat ja keltaisen hammasrivistön.

Ciccolaton vatsaa väänsi jollakin asteikolla oudolla tavalla, kun Vérgiclon käsi hapuili puukonkahvaa lyhyemmän vyöltä. Suklaasilmä tunsi tuon pehmeän kosketuksen kylkensä iholla, mutta veli vetäisi nopeasti kätensä pois saatuaan otteen puukon kahvasta. Suklaasilmä haki itsekin täriseviin käsiinsä sini-punakoristeisen puukon, jonka ympärille kietoi äkkiä kylmenneet sormensa. Tummanpuhuva mies puuskahti närkästyneenä, kumartui katkaisemaan nuoren puun. Kaksoset vavahtivat yhtä aikaa huomatessaan, kuinka helposti puu katkesi, ja kuinka nopeasti mies siitä karsi hienon, käyttökelpoisen lyömäaseen. Ciccolato vilkaisi hädissään veljeensä juuri ennen kuin suuren miehen keho syöksyi eteenpäin. Suklaasilmä väisti yhtä aikaa veljensä kanssa, kuuli taustalta Hanyjon hätäisen huudahduksen. Muu tuntui sulavan pois, silmissä välähtelivät kuvat tummanpuhuvasta miehestä veljen kimpussa. Suklaasilmä karjahti vihoissaan ja syöksyi puukkoa hyökkäysvalmiina pitäen miehen kimppuun.

- - - -- - - -

Njau. Näin oli kolmonen `8)

Juma.. O.O Kivaa sörsseliä! 8D Lisää? (=^____^=)

Nyaa 8DD LK, kiva kun tyksit ja tässä sitten lisää n33n

- - - -

Puinen lyömäase suhahti ilman lävitse, tömähti raskaasti maahan. Metsänvirheät silmät kääntyivät nopeasti mustahiuksisen ja -silmäisen puoleen, lihasten valmistautuessa uuteen lyöntiin. Isku oli napakka, rämähti suoraan nuorukaisen reiteen. Mustasilmä ähkäisi, irvisti. Isä oli opettanut, ettei vastustajalle saanut näyttää tuskaa, kipua, ei pelkoakaan. Ei minkäännäköisiä tunteita, tai voisi jotakin vastustajalleen kertoa. Vaan tässä tilanteessa nuorukainen tunsi pelkoa, ymmärsi sen, kuinka se kuristui hänen ympärilleen ja paisui silmissä vihaisesti irvistävän karasun hahmossa.
Silloin saapui pelastava enkeli – tai tässä tapauksessa veli. Ciccolato iski karjaisten puukkonsa miehen hartiaan, kiersi vapaan kätensä tuon kaulan ympärille. Vérgiclo hengähti yllättyneenä ja kampesi itsensä pystyyn klinkaten sitten itsekin vahvan korpin kimppuun.

Hanyjon siniset silmät seurasivat peloissaan nuorukaisten syöksymistä vahvan vastuksen kimppuun. Kaikki pelko näytti olevan heistä poissa, kuin eivät tietäisi, kuinka suuressa vaarassa olivat. Naisen teki mieli syöksyä väliin niin, että pojat pääsisivät pakoon, mutta ymmärsi kuitenkin että nämä joka tapauksessa puolustaisivat maitaan. Valkohiuksinen kurtisti kulmiaan, lähti nopeasti juoksemaan. Tuo yritti juosta niin lujaa kuin kykeni; kylälle oli äkkiä päästävä. Sieltä nainen voisi hälyttää apujoukkoja. Löysät, lyhytlahkeiset housut kahahtelivat, ylisuuri, pellavainen paita lepatti tuulenvireessä naisen rientäessä eteenpäin.

Viimein tuo ehti kylälle, ei pysähtynyt sittenkään. Sinisilmäinen huohotti raskaasti, juoksi eteenpäin kujia pitkin. Hiuksensa hulmahtelivat vapaina, sillä sininen nauha, joka hiuksia oli sitonut, oli repeytynyt puunoksaan. Nainen kiirehti Réglissen majalle, kolkutti hädissään sen oveen. Ei tuo ollut ketään muuta keksinyt auttamaan tässä tilanteessa. Ovi ei auennut ja sisällä oli hiljaista. Hanyjo koulkutti uudelleen, hakkasi tammista ovea jaloillaankin. Viimein ovi aukesi ja esiin ilmestyi unenpöpperöinen, erittäin väsynyt ja parransänkinen Réglisse. Hanyjo huohotti edelleen, alkoi epäselvästi selittää mitä oli tapahtunut. Réglisse puisteli päätään ja otti sinisilmää hartioista kiinni.
”Hanyjo, rauhoituhan. Mitä on käynyt? En saa selvää, kun olet noin hysteerinen. Yritä rauhoittua ja kerro sitten”, mies sanoi lempeällä äänellä, katsoi syvän tummanruskeilla silmillään suoraan Hanyjon upottavan sinisiin sielunpeileihin. Nainen veti syvään henkeä.
”Vérgiclo ja Ciccolato törmäsivät metsässä korppiin, joka kävi heidän kimppuunsa. He eivät näytä pärjäävän kovin hyvin”, valkotukka hengähti, niiskautti nenäänsä. Réglissen suu oli auennut, hän näytti peräti järkyttyneeltä.
”Jää sinä tänne ja yritä rauhoittua”, mies sanoi kiirehtien ulos vaivautumatta vetämään edes paitaa päällensä.

Ciccolato näki veljensä nilkuttavan lähemmäksi, loikkaavan päin korppia. Suklaasilmä kiristi otettaan miehen kaulasta, suorastaan roikkui tämän selässä. Tukeva koura kurkottui hapuilemaan otetta nuorukaisesta, eikä tämä ymmärtänyt loikata pois alta ennen kuin löysi itsensä mitä mielenkiintoisimmin vääntyneenä verinen puukko kädessään. Mies oli heittänyt nuorukaisen voimalla loitommas itsestään ja käynyt Vérgiclon kimppuun kuin ei olisi huomannutkaan puukon aiheuttamaa syvää haavaa olkapäässään. Ciccolato painoi päänsä alas, sulki silmänsä. Epätoivo tuntui valloittavalta, mutta mieleensä piirtyivät kuvat Vérgiclossa kaikissa niissä tilanteissa, joihin nuo yhdessä olivat joutuneet. Suklaasilmä irvisti. Halvattu, ei näin helpolla periksi annettaisi! Nuorukainen ponnisti itsensä ylös, syöksyi puukkonsa kanssa kohti lihaskasaa. Vérgiclo oli paiskautunut maahan, näytti liikkumattomalta, vaurioituneelta mytyltä. Metsänvihreät silmät olivat valmiina seuraamassa Ciccolaton liikkeitä, ja mies torjui helposti hyökkäyksen. Ciccolato lennähti selkä edellä maahan, tunsi kuinka ilma pakeni keuhkoistaan. Nuorukainen sulki silmänsä, irvisti. Hengitys kulki katkoillen ja hankalasti, Suklaasilmä miltei saattoi tuntea korpin virnistyksen, tiesi tuon pitävän lyömäasettaan valmiina iskua varten. Kuolinisku. Ciccolato avasi vettyneet silmänsä, näki aluksi vain hämäria hahmoja, mutta pariin otteeseen räpyteltyään tuo näki ajatelmiensa mukaan korpin yläpuolellaan, valmiina lyömään nuorukaisen kuoliaaksi. Oliko Vérgiclokin kuollut? Ciccolato käänsi päätään hänen suuntaansa, näki rintakehän kohoilevan. Hyvä... Nuorukainen niiskaisi, sulki silmänsä. Korppi seisoi Suklaasilmän yläpuolella hajareisin, aseensa oli kurotettuna ylös.

”Vérg...” Kuiskaus oli hiljainen, Ciccolato pidätteli itkuaan, avasi silmänsä. Hän piteli yhä puukkoa kädessään, vaikka ote oli höllentynyt ja sormet vaivoin kietotutuivat aseen ympärille. Nuorukainen nielaisi, hengähti.
”Vérg... älä mene minnekään....” Suklaasilmä kuiskasi. Sanoja tuskin kuuli, enemminkin tunsi, näki. Nuorukainen veti henkeä ja paiskasi yläruumiinsa ylös, iski puukkoaan eteenpäin pyrkien haavoittamaan korppia. Ohi. Ciccolato kauhistui, ryömi nopeasti loitommas vaikka rintakehää pakotti, silmänsä eivät nähneet eteensä ja polvea ja kyynärpäätä kivisti. Nuorukainen vajosi selälleen maahan, puristi silmänsä kiinni. Raskaat askelet pysähtyivät Suklaasilmän lähettyville, mutta sitten niitä ei enää kuulunut. Nuorukainen käpertyi pienelle kerälle, painoi polvensa rintakehää vasten, haistoi verenmaun puukostaan ja vaatteistaan. Mutta iskua ei tullut. Nuorukainen avasi silmiään, näki korpin seisahtuneen tarkastelemaan Suklaasilmää. Metsänvihreät silmät olivat kylmät, täynnänsä voitonriemua. Ciccolato niiskautti nenäänsä, pakottautui ryömimään loitommas. Korppi seurasi perässä pitäen saman välimatkan. Ivallinen virnistys ja voitonriemu paistoivat tämän kasvoilta. Ciccolaton selkä tömähti puuhun, ja lievä kipuaalto vavahdutti nuorukaista. Tuo kömpi ylös puunrunkoa tukenaan käyttäen, horjahti. Suklaiset silmät olivat kohdistetut maahan, mutta nousivat katsomaan Vérgicloa. Hanyjoa ei näkynyt missään.

Ciccolato räpäytti silmiään, käänsi hitaasti päänsä korpin suuntaan. Tämä selvästi nautti tilanteesta. Nuorukainen pakotti ajatuksensa keräämään vihaa sisuksistaan. Mitä kaikkea tuo vihasikaan! Hapansilakkaa, korppeja, etenkin sitä yhtä joka melkein repäisi nuorukaiselta korvan irti, tätä korppia, kaikkea mikä liittyi mihinkään. Mutta oli myös asioita, joita nuorukainen rakasti. Päälimmäisenä oma veli. Katse hakeutui jälleen elottomaan myttyyn, joka ei ollut liikkunut minkään vertaa. Rintakehä kohoili edelleen. Ciccolato käänsi jälleen katseensa mustatukkaiseen. Suklaasilmä tunsi kasvojensa lihasten muodostavan oikeastaan aivan uuden ilmeen kasvoilleen. Erilaisia, vihan muodostamia ryppyjä kohosi nenän varteen ja otsalle, silmät siristyivät ja kulmat kurtistuivat, suu vääntyi irvistykseen.
”Saatanan paskiainen...” nuorukainen murahti, ähkäisi. Tasapainonsa horjahti puunrungosta huolimatta, mutta Suklaasilmä ei irrottanut katsettaan metsänvihreistä silmistä. Ciccolato jännitti lihaksiaan ja loikkasi miehen kimppuun, tarrasi tämän aseeseen. Puukko lipesi kädestään, kämmenet hankautuivat verille miehen heiluttaessa asettaan karistaakseen Suklaasilmän. Korppi kiskaisi lyömäaseen aivan kasvojensa eteen, niin että nuorukaisen kasvot miltei osuivat korpin omiin. Pahanhajuinen hengitys tuntui kuumana vireenä nuorukaisen nenään, ja ennen kuin tuo huomasikaan, oli korppi kampannut tenshin maahan. Ciccolato värähti pelosta, silmänsä laajenivat ja vihainen ilme kaikkosi kasvoiltaan. Korppi virnisti ylen ylpeänä itsestään, painoi koivunrunkoista, pikatekoista asettaan nuoren miehen kaulaa vasten. Tuo istui hajareisin Suklaasilmän päällä, eikä nuorukainen miltei saanut henkeä. Nopeat, pihisevät hengenvedot kuuluivat nuorukaisen kurkusta, tämä puisteli raivoisasti päätään ja yritti jollakin tapaa saada enemmän tilaa hengittää. Nuorukainen tunsi silmiensä ikään kuin pullistuvan päässään, kaikki veri tuntui pakkautuneen pääkopan sisään. Mitä nyt.. mitä nyt?

Suklaasilmä kröhäisi, keskitti vaivoin katseensa korppiin, sylkäisi tämän kasvoille. Viimeinen konsti, jonka tuo keksi. Mustatukkainen karjahti raivoissaan, kohottautui seisomaan. Ciccolato sai hengähtää vapaasti, mutta pyyhkäistyään syljen kasvoiltaan korppi noukki nuorukaisen maasta kuin pahaisen rakin ja paiskasi päin läheistä puuta. Ciccolato ehti jonkin verran pehmentämään osumaa käsillään, mutta putosi joka tapauksessa kovasti mätkähtäen maahan puun juurelle. Nuorukainen tunsi, kuinka silmänsä sumenivat ja ympäristö hiljeni, kaikki vaipui pimeään.

Réglisse patisti pientä joukkiotaan eteenpäin minkä kerkesi, juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Hanyjon ensimmäisestä sepostuksesta oli jollain määrin saanut selville poikien olinpaikan, ja viimein polku löytyikin. Réglisse painui pensaiden ja nuorten puiden muodostamaan käytävään, suorastaan riuhtoi itseään eteenpäin. Jäljessä tulevat Hackatean ja Hôfuku etenivät tietyllä tavalla rauhallisemmin, vaikka olivatkin innokkaita pääsemään korppikekkereihin. Hackatean virnisti saadessaan ruskeitten silmiensä näköpiiriin korpin, joka oli kohottanut pikaisesti tehdyn ja verisen lyömäaseen ilmaan maahan vaipuneen nuorukaisen yläpuolella. Korppi huomasi kolmikon ja epäröi hetken, ennen kuin kääntyi tenshejä vastaan. Mustat, vaalean vivahteiset hiukset omaava Hackatean virnisti, sitaisi tukkaansa pienelle poninhännälle ja kietaisi viininpunaista kaulahuiviaan paremmin kaulaansa. Hôfuku sen sijaan riensi heti eteenpäin, väisti korpin iskun ja löi tätä kiperästi kasvoihin. Hackatean nappasi kiinni koivupuisesta aseesta ja väänsi miehen rannetta saaden tämän ähkäisemään. Réglisse oli rientänyt Vérgiclon luokse, huomasi tämän hengittävän ja kiiruhti tarkistamaan Ciccolaton tilaa.

Pian korppi saatiin karkotettua ja Réglisse huoahti. Hän katsoi ympärilleen ja sitten hieman huohottaviin Hackateaniin ja Hôfukuun.
”Luuletteko, että saamme heidät kolmestaan vietyä Hakani-kylään?” mies kysyi kaksikolta. Hôfuku mittaili hetken molempia tajuttomia poikia katseellaan ja nyökkäsi sitten.
”Minä voin kantaa hänet itse”, mies viittasi Ciccolaton suuntaan. Réglisse nyökkäsi ja viittoi Hackateanin Vérgiclon luo. He nostivat hänet käsistä ja jaloista ja lähtivät yhdessä viemään poika Hakani-kylälle.

- - - - -

8))